Hyvää suomalaisuuden päivää! | Hennaksi

Hyvää suomalaisuuden päivää! | Hennaksi

Hyvää suomalaisuuden päivää kaikille!

 

Tänään on myös yksi niistä hienoista kevään päivistä, jolloin saa olla iloinen suomalaisuudestaan. J. V. Snellman teki ison työn vuoksemme. Voisi kysyä, missä olisimme ilman tätä miestä? Päivän kunniaksi julkaisin jälleen Silja Muodon uutiskirjeen. Käykäähän kaikki tilaamassa se. Pääsette samalla näkemään ne aikaisemmatkin viestit erilaisista huomioista. Olen julkaissut vasta kolme kymmenestä, joten vielä ehdit mukaan Silja Muodon turinoita lueskelemaan. (Tänään uutiskirje lähti liikkeelle edellisen viikon nimellä eli väärällä nimellä. Sama pohja kirjeestä toiseen, joten en ollut tarpeeksi tarkka. Anteeksi siitä!)

 

Mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle?

 

Alkuvuodesta Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin suomalaisista perinteistä, joista jotain tulisi esittää UNESCOn suojeltavaksi. (http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005124366.html). Mielenkiintoinen artikkeli, mutta mielenkiintoisinta oli huomata, että meiltä ei ole listalla vielä mitään perinnettä? Mikä sinne sopisi? Maailman perintöjä Unescon listalla on monta aineetonta perinnettä ympäri maailman. Aineeton perinne tarkoittaa esimerkiksi esittävää taidetta, musiikkia, tanssia, suullista tai ruokaperinnettä, käsityötaitoa, leikkiä tai luontoa. Mitä meillä olisi sellaista, mikä olisi hyvä tunnustaa omaksi suomalaiseksi perinteeksi?

Me suomalaiset olemme lainaaja- ja kulkijakansa. Joskus mietin, mitä ihmettä esi-isämme ja -äitimme ovat ajatelleet, kun he ovat tulleet ja jääneet tänne. Ehkä mielenlaatumme sisuus, periksiantamattomuus ja toisaalta jääräpäisyys kuvaavat tätä valintaa erinomaisesti. Kun kerran leikin aloittaa, leikki on kestettävä myös loppuun asti. Reetta Meriläinen kirjoitti Helsingin Sanomissa vuoden alussa seuraavaa: ”Suomi on kokenut paljon sadassa vuodessa. Otetaan aikalisä. Juhlavuosi on tilaisuus pysähtyä miet­timään, mikä Suomi on ja millainen sen halutaan olevan. Mitä muuta ainutlaatuista meillä on kuin mämmi ja saunakultti? Suomalainen identiteetti? Mitä arvoja toteutetaan, missä kulkevat siedon rajat? Mihin seuraan haluamme kuulua? Onko käsi nyrkissä vai ojentuuko se auttamaan?” Näitä asioita pitäisi mielestäni miettiä nyt. Koulutuksestamme puhutaan paljon, työelämän muutoksista puhutaan paljon, perheiden muuttumisista puhutaan paljon. Jos aikaisempi suomi on työläiskulttuuri, vuosituhannen vaihteessa korostui tekninen osaaminen, mitä se on nyt? Millainen kansa olemme nyt? Olen seurannut viime aikoina läheltä yrittäjäkulttuuria ja yrittäjyyttä. Ehkä se on iso osa tätä uutta Suomea. Mikään ei tule helposti, vaan sen eteen on tehtävä töitä, yritettävä ja nähtävä vaiva.

 

Jos aikaisempi suomi on työläiskulttuuri, vuosituhannen vaihteessa korostui tekninen osaaminen, mitä se on nyt? Millainen kansa olemme nyt?

 

Suomalaisuutta on tutustuminen ja levittäytyminen. Nykyään et ole enää ainut suomalainen, joka on tehnyt jotain työtä tai käynyt jossakin paikassa. Tosin tarvitseekokaan olla? Onhan meillä ihmisiä, jotka ajattelevat, että kaikki hänen tekemänsä asiat ovat uniikkeja. (Ts. hän on ensimmäinen, joka kertoo asiasta tai ilmaisee tai huomaa asian, mutta ei ensimmäinen, joka on kuitenkaan tehnyt sen. Hän teki siitä vain isomman numeron). Nauroin tälle asialle, kun eräs tuttavani huomautti asiasta sosiaalisessa mediassa. Eikö yksi vastaus tosiaan riitä kysymykseen, jos se meni oikein? Jos yksi kysyy, mikä tämä on, toinen vastaa oikein. Sen jälkeen saattaa tulla kolme tai kymmenen samaa vastausta. Mitä uutta tämä viestintä antaa? Antaako se vain mahdollisuuden näkyä sekä osallistua ”keskusteluun” ajatuksella, että olen hengissä ja luen kirjoituksiasi. Vai luenko? Vastaan hätäpäissäni muuten vain huomatakseni, että sinne olikin vastattu jo sama muutaman kerran. Tiedä häntä.

 

Mistä meidän pitäisi päästä eroon?

 

Ennakkoluulot – niitä suomalaisuudessa on. Muistan useammankin kerran opettajauraltani, kun esittelin itseni ja kerroin uudelle luokalle itsestäni ja aineestani. Tuhahdukset ”Ruotsalainen opettaa suomea!” ”Ei se ollutkaan ruotsalainen!” olivat aika hauskoja. Nykyisen sukunimen sain naimakauppojen myötä. Olisihan ollut mahdollisuus pitää vanha, suomalainen sukunimeni, mutta halusin ottaa mieheni sukunimen. Hauskinta on aina kuunnella erinäisillä vastaanotoilla, kun ihmiset sanovat nimeäni. Jotkut lausuvat sen ruotsalaisella aksentilla, jotkut englantilaisesti, mutta onneksi suurin osa lausuu sen suomalaisittain. Etunimeäni he eivät ole saaneet vieläkään oikein. Jos saisin 100 euroa jokaisesta Hannasta, joksi minut sekoitetaan, minulla olisi jo aika hyvä matkarahasto tienattuna. Muistan eräänkin kerran, kun puhelimessa keskustelin erään palveluntarjoajan kanssa. Hän sanoi minua useamman kerran Hannaksi, vaikka olin korjannut välillä nimeni. Jotenkin se ei vain mennyt hänen mielensä kanssa yksiin.

Kuitenkin hauskaa J. V. Snellmanin päivää – suomalaisuuden päivää! Ilo olla suomalainen nyt ja aina.